Olen ajatellut kerran viikossa kirjoittaa yleisistä kuulumisista ja asioista, joita olen viikon aikana ajatellut. Muuten en tule ikinä kertoneeksi todellisesta elämästä. Siis: tällä viikolla alkuviikosta oli ihan mielettömän, mielettömän mukavaa, ja nyt loppuviikosta on ollut hyvin kiireetöntä.

Viikostani teki kivan Jesus Christ Superstarin näyttäminen Mirrille - mutta miksi se oli niin tärkeää? 

Alkuviikko oli ihana tietenkin siksi, että sain vihdoin näytettyä Mirrille Jesus Christ Superstarin ja seuraavana päivänä hän tahtoi mielellään katsoa toisenkin version ja sitä seuraavana kertoi, että koko päivän on soinut päässä vaan musikaalin laulut. Olin niin iloinen ja ylpeä! Meillä oli molemmilla hirvittävä kiire noina päivinä - minun piti lukea tenttiin pari kirjaa parissa päivässä ja Mirrin valmistautua vaellusretkelle - mutta molemmat  saivat hommansa tehtyä ja ehdittiin katsoa musikaalit. Ei ole pitkään aikaan ollut noin aikaansaavaa ja kivaa.

Miksi minulle on tärkeää tuputtaa muille rakkaita asioitani? Olen miettinyt sitä. Minua ihmetyttää varsinkin se, että haluan palavasti jakaa ihmisten kanssa tv-sarjoja, elokuvia ja musikaaleja, mutta kirjoja en ollenkaan. (Vaikka minulta nimenomaan pyytäisi kirjasuosituksia - ja olen lukenut paljon ja minulla on lempikirjoja - reaktioni kysymykseen on lähinnä "Mistä ihmeestä minä tietäisin, mitä sinä haluat lukea?")

Olen keksinyt selitysteorioita: (1) Kirjan lukeminen on yksityinen ja yksilöllinen kokemus, jonka voi jakaa toisen kanssa vain lukemalla ääneen, ja silloinkin kokemus muuttuu aivan toiseksi. En siis voi itse elää ensikokemustani suosikkikirjastani uudelleen luettamalla sen muilla, kun taas tv-sarjan/elokuvan/musikaalin katsominen ihmisen kanssa, joka ei sitä ole ennen nähnyt, tuntuu aina uudelta ja ihmeelliseltäTuputuksella en siis halua ensisijaisesti välittää innostustani eteenpäin, vaan elää itse omaa innostustani uudelleen ja uudelleen. Itsekästä! (2) Lisäselitys kirjakysymykseen: kielimuuri erottaa rakkaimmat kirjakokemukseni suomalaisesta lukijakunnasta. Ei ylitsepääsemätön - en kuvittele olevani ainoa suomalainen, joka ymmärtää englantia - mutta tietynlainen raja kuitenkin. Rakastan lempikirjailijoitani nimenomaan kielellisten ominaisuuksien vuoksi, juonesta ja henkilöistä viis. Jos suosittelisin muille rakkaimpia lempikirjojani, joutuisin sanomaan: "Shakespearea, mutta vain englanniksi. Salman Rushdieta, mutta suomeksi se on kamalaa ja tekotaiteellista. Vladimir Nabokovia, mutta menetät paljon, jos luet käännöksen." Pidän siis itseäni muun median suhteen riittävän keskivertokatsojana antaakseni suosituksia, mutta lukijana uskon olevani liian erikoinen siihen? Perusteltua tai ei, näin sen näen.

(3) Palatakseni tuputushaluuni, siihen on myös vähemmän itsekäs syy: rakkaimmat fanituksen kohteeni ovat kiinteä osa identiteettiäni. Koen, että ymmärtääkseen minua täydellisesti ja tunteakseen minut pohjia myöten ihmisen täytyy tuntea myös nämä osaset minusta. Mitä tärkeämpi ihminen on kyseessä, sitä tärkeämpää minulle on, että hän tutustuu myös pakkomielteideni kohteisiin. Jos siis tuputan sinulle jotain, ota se kohteliaisuutena :)