Luin Tomi Kontion runokirjan.

Ajauduin kirjoittamaan lyhyillä lauseilla.

Luin kirjan tenttiä varten. Niitä on yleisen kirjallisuustieteen perusopintoihin vielä yksi jäljellä. (Lukemiseni vilkastuu merkittävästi, kun ensi viikolla kahlaan 12 teosta runoa ja draamaa läpi pikamarssia, ja Myös Da Vinci on vihdoin hyvin lähellä loppua.)

En ole ikinä kokenut runoutta omakseni. Voihan sitä lukea, ja olen hyvä kirjoittamaan runoanalyyseja...mutta suuria, sykähdyttäviä elämyksiä runot eivät minulle anna. Eivät antaneet nytkään. Paikoitellen rivit sisälsivät kauniita oivalluksia, mutta paikoitellen mietin vakavissani, onko kyse puhtaan itsetarkoituksellisesta absurdismista. Tietääkö runoilija itsekään, mitä haluaa sanoa, vai feikkaako se vaan vaikuttaakseen taiteelliselta?

(Kyllä varmaan tietää. Minä vain en osannut ottaa kaikkia viestejä vastaan.)

Pääteema tuntui olevan ero. Runoilija lienee oikeasti eronnut kirjoittamisen aikoihin (tai sitten hän eläytyy eroamiseen vahvasti muuten vaan, tietty, syystä tai toisesta). Runoissa esiintyi myös lintuja, tähtikuvioita, puita, vettä, myyttisiä nimiä, lapsuutta, Helsingin kaupunginosia.

Erorunojen keskellä oli kuin kontrastina yksi rakastumisesta kertova, se oli kiintoisaa:

Se on lohdullista, että olet nyt lähempänä kuin koskaan
vaikka olet kauempana kuin Orfeuksen lyyra.
Välillämme ei ole enää etäisyyttä
ei kuiskauksen vertaa, ei avaruutta,
ei kitkaa, kiihkeissä syleilyissä versoavia muistelmia.

Se on lohdullista, että olemme vihdoinkin
päässeet yhteisymmärrykseen siitä,
että rakastame toisiamme,
tarvitsemme toisiamme, että emme voi elää
ilman toisiamme.

(Runossa on kolmaskin säkeistö, mutta riittänee.) Fyysisellä välimatkalla ja henkisellä välimatkalla ei ole mitään tekemistä keskenään. Se on hyvä oivallus ja allekirjoitan sen.