Koulukiire - Kotkan sisarukseton koti - pakkomielteisyyden toimintamekanismit.

Tällä viikolla....

(1) ...oli kiire. En voi vieläkään väittää lukujärjestystäni täpötäydeksi, mutta se muuttuu ehdottomasti vilkkaammaksi tällä periodilla. Koulujuttuja tuntui olevan enemmän kuin ehdin kunnolla tehdä. Uusia kursseja alkoi kolme, vaikka vain yksi loppui edellisen periodin loppuun.

(2) ...kävin Kotkassa. Äidille ja isälle piti viedä auto lentokentälle, joten samalla menin yhdeksi  yöksi kotiin. Oli outoa olla siellä ainoana lapsena. Minä olen kolmesta tyttärestä vanhin, enkä ole ollut kotona ainoana lapsena sitten Einin syntymän. Silloin olin puolitoistavuotias. Siskoton koti tuntui tyhjältä. Oli mukavan rauhallista olla kolmestaan äidin ja isän kanssa. Katsoin elokuvia ja olin vaan.

Mietin, että koti olisi kyllä ollut aika hiljainen paikka, jos olisin jäänyt ainoaksi lapseksi. Minä olen hiljainen ja verkkainen, luen ja mietiskelen ja olen vaan. Lapsena olin vielä enemmän sellainen. Marjukka on sata kertaa aktiivisempi yksilö, ja Eini sata kertaa temperamenttisempi. He ovat tuoneet toimintaakin taloon. Kotivideomme ovat täynnä leikkiviä pikkusiskoja. Minä jökötän jossain taustalla kuin kivi nenä kirjassa, ja äiti maanittelee, että tule Anne sinäkin nyt näyttämään joku laulu.

Huh. Olisi kamalaa, jos olisin jäänyt ainoaksi lapseksi. Siskojen kanssa muodostamme aivan omanlaisemme yhteisön.

(3) ...olen ollut pakkomielteinen. Milloin en tehnyt kiireellä koulujuttuja, luin tai kirjoitin Ozista. Tai ainakin tein sitä sivuavia asioita: esim. katsoin West Side Storyn äidin elokuvahyllystä, koska halusin nähdä Rita Morenon nuorena. Mutta siitä kirjoitan oman jutun.

Olen pohtinut pakkomielteisyyttäni. Se on hurja piirre. Olen selkeästi äärimmäisen taipuvainen henkisiin addiktioihin. Olen mielen alkoholisti. (Fyysisiä addiktiotaipumuksia minulla ei sen sijaan ole nimeksikään - en usko, että minusta millään saisi alkoholistia tai narkkaria. Edes tupakoitsijaa ei ole saanut, vaikka jotkut jäävät koukkuun parista tupakansavuisesta baari-illasta ja minä olen elämässäni melkoisen määrän askeja juhlimisen yhteydessä polttanut. Kenties fyysinen ja henkinen tässä tasapainottavat toisiaan.)  

Kun innostun jostain, aivoni oikeasti askartelevat sen kimpussa vuorokauden ympäri. Minun on huomattavan vaikea keskittää täysipainoista huomiotani muihin asioihin. Kun kävelen kaupungilla tai yliopistolla, sepitän henkisiä blogikirjoituksia (esittelytekstejä, analyyseja, tilityksiä) pakkomielteeni kohteista. 

Innostusta voi jatkua ennalta määräämättömän ajan, muttei sentään ikuisesti. Useimmiten innostukseni ovat olleet tv-sarjoja, vaikka on kirjoja, leffoja ja musikaalejakin ollut. Nykyisin tiedän jo etukäteen, että innostuksen loppumiseen vaaditaan tietyt elementit. a) Kaikki jaksot pitää olla katsottuna. Jos on dvd-ekstroja tms, nekin pitää olla katsottuna. b) Ei saa olla mielessä ketään, kenelle sarjan voi potentiaalisesti näyttää lähitulevaisuudessa. c) Kaikki saatavilla oleva mielekäs nettimateriaali pitää lukea ja omaksua (esim. fan fiction ei kuulu tähän, siihen en ole koskaan tuntenut mitään vetoa).

Kun kaikki materiaali on hallussa, aivot raksuttavat enää tietyn ajan ja sitten tulee stoppi. Syntyy tila, jossa kaikki asiat on prosessoitu, eikä uusia virikkeitä enää ole tiedossa ===> aivot eivät enää voi askaroida asian kimpussa lakkaamatta  ====> pitäminen jää, mutta pakkomielteisyys lakkaa. (Toisinaan prosessi saattaa käynnistyä uudelleen myöhemmin, jos aikaa ehtii kulua ja ajatusmaailmani muuttua ===> prosessoinnin tarvetta havaitaan jälleen. Mutta tähän vaaditaan vuosien hiljaiselo ja sitten sopiva sytyke.) 

Tämän syklin olen lähivuosina käynyt läpi mm. Buffyn, Queer As Folkin ja Jesus Christ Superstarin kohdalla. Nyt tuli sitten näköjään tämä Oz. Ihan hauskaa tämä on, mutta pelkään, että ilman dvd-hankintoja kaudesta tulee pitkä, koska jaksojen näyttäminen yhden viikkotahdilla kestää reilun vuoden. No, saa nähdä.