Oho, onpa viikon numero jo iso. Vuosi lähestyy loppuaan, joulu lähestyy... Jee.

Työvuoria - aihevuoria - musikaalikonsertti - myöhästynyt isänpäivä.

Olen näköjään alitajuisessa itsetuhoisuuden puuskassa päättänyt kokeilla, voiko itsensä kirjaimellisesti tappaa työllä. Huh. Pariin päivään en ole tehnyt muuta kuin käynyt ihan pakollisilla tunneilla (jos niilläkään: tänään jäi espanja väliin, vaikka olisi poissaolorajojen vuoksi ollut pakollinen) ja istunut silmät ristissä koneella kääntämässä. Meneehän se elämä näinkin.

Ei ole mun vika, että vanha työpaikka on joinakin kuukausina lähettänyt yhden tai kaksi juttua koko kuussa, ja nyt uuden paikan saatuani molemmat janoavat palveluitani niin palavasti, että!

Kieltäytyä toki voisin. Minussa on kuitenkin työnarkomaanin vikaa enemmän kuin riittävästi. En kai koskaan ole pelkästä rentoutumisen halusta kieltäytynyt tarjotusta työvuorosta tai -projektista. (Ennalta sovitut menot erikseen. Niistä ei tingitä, ellei työpaikka ole niin kuolettavassa ja äkillisessä kriisissä, että vaikea kuvitella. Niin duuninarkkaria minusta ei saa.) Tämä on johtanut joihinkin intensiivisen työnteon jaksoihin, joiden lopussa on ollut burn outin tuntua - mutta ei työ ole tappanut tai edes aiheuttanut vaurioita. Vielä. Luulen sen johtuvan siitä, että vapaalla hallitsen laiskottelun jalon taidon kiitettävästi.

Lähinnä harmittaa, ettei ehdi edes blogikirjoituksia laatia. Siksi nyt olenkin (jopa) normaalia runsassanaisempi. Olisi paljon käsiteltävää! Blogittamiseen jää totisesti koukkuun. Ilahduttavaa: nyt kun kirjoitusaiheita on ehtinyt kasaantua vuoreksi asti, huomaan, että bloggaamisesta on ollut konkreettista apua pään tyhjentämisessä. Olen saanut purettua tänne näkemyksiä ja ajatuksia, ja ne ovat jättäneet mielen avarammaksi ja ilmavammaksi. Niin toivoinkin tämän toimivan. Eroa en oikeastaan huomannut kirjoittaessani säännöllisesti, mutta nyt se käy yhä ilmeisemmäksi. Kiva!  

Lisäksi viime viikolla: (1) Olin musikaalikonsertissa (josta voisi kirjoittaa erikseen). Näin tässä yhteydessä Ullaa ja käytiin syömässä ennen konserttia. Yksi perheen lipusta joutui harhateille, koska se oli annettu minulle, enkä tajunnut, että se oli, enkä tuonut sitä mukaan Tampereelta. Tulos: isä ajoi Helsinkiin, muttei tullut konserttiin. Erittäin, erittäin kurjaa.

(2) Olin Kotkassa. Tuliterä kauppakeskus Pasaati on avattu. Olihan siinä Kotkan mittakaavassa oikein suurmaailman tuntua...yllätyin avaruudesta. Eipä tuo tällaisen maailmankansalaisen silmissä kuitenkaan järisyttävän ihmeellinen ollut. Ei vedetä Lontoota tähän, mutta jo Glasgowssa on monta Helsingin Forumia monin verroin isompaa mestaa. Heh.

Liikekeskus tuli nähtyä, kun käytiin syömässä myöhästynyt isänpäiväateria. Sekin meni vähän pieleen. Eihän Rossoon mahtunut ilman pöytävarausta nyt, kun koko Kotka palloilee uudessa kauppakeskuksessa silmät soikeina. Jouduttiin Fransmanniin. Siellä on kalliimpaa ruokaa, joka ei koskaan maistu miltään. Kotona oli sentään kakku. Se näytti rumalta, oli hyvä.

Yritän ehtiä kirjoittaa...