Kirjastosta löytyi klassikko, en ollut nähnyt, päätin katsoa.

Pisteeni: + + + ½ (movielens), 7 (imdb) (Ailahtelen seiskan ja kasin välillä. Seiska tuntuu liian vähältä, kasi liian paljolta.)

Kokonaisuutena hyvä, tunnelmaltaan ehyt klassinen draamakomedia, josta sekalaiset yksittäiset heikkoudet tekevät vähemmän kuin täydellisen.

Hyvää: Hmm, outoa - on hankala keksiä mitään yksittäistä hyvää asiaa, vaikka en lainkaan inhonnut useimpia elokuvan elementtejä. Pidin siis kai yleisestä tunnelmasta ja päähenkilöiden suhteesta. Pidin satunnaisista yllättävän epäsovinnaisista hetkistä. Ja siitä, kun Audrey Hepburn soitti Moon Riveriä paloportailla.

Huonoa: Kokonaisuus oli hyvä, huonot asiat vastaavasti pieniä yksittäisiä tekijöitä:

• Kohtaus, jossa Audrey Hepburn ylinäyttelee humalaista amatöörinäyttelijän epäuskottavuudella, on nolottava! Humalan näytteleminen uskottavasti lienee vaikeimpia temppuja alalla, mutta tässä Hepburnin suoritus on niin huono, että kohtaukseen eläytyminen on mahdotonta. Katsoja tiedostaa joka hetki katsovansa näyttelijätärtä. Se on vakava rike, sillä se rikkoo valkokankaan lumouksen.
• Yläkerran mielettömän ärsyttävä, ylinäytelty feikkijapanilainen tuo mieleen Vaaleanpunaiset pantterit - valitettavasti  yksinomaan huonolla tavalla. (Nehän ovat myös Blake Edwardsin elokuvia.)
• Tämä ei kenties ole elokuvan vika, vaan liian suuren ajallisen etäisyyden, mutta arvasin juonenkäänteet ennalta kymmenen kilometrin päästä. Osa tuntui niin ilmiselviltä, etten voinut olla ahdistumatta. 
• Joitakin kohtauksia ei ollut ohjattu uskottaviksi. Yksi esimerkki: kirjastokohtauksessa täti olisi huomannut pariskunnan puuhat aikaisemmin - hänhän seisoi aivan vieressä! Tällaiset pienet jutut verottavat draaman uskottavuutta.

Muuta: Liiat ennakko-odotukset varmasti vaikuttivat kokemukseeni (taas kerran) vahvasti. Olin kuullut loppukohtauksesta niin paljon, että sen näkeminen ei tuntunut missään; olin odottanut jotain paljon liikuttavampaa, jotakin uskomatonta. Ilman odotuksia olisin voinut liikuttuakin. En saa ikinä tietää, olisinko. Kurjaa.

Kannattiko katsoa? Kyllä. Tämähän on klassikko, siis "pakko" nähdä. Myös ilman statustaan tämä oli sen arvoinen, ettei muutaman tunnin uhraaminen elämästäni jäänyt harmittamaan. Voisin katsoa toistekin, jos tilaisuus tulisi vastaan. Ei kuitenkaan jäänyt pakottavaa halua nähdä uudelleen.