Miksi reagoin syksyyn eri lailla kuin ennen?

On oikeasti tullut syksy. Olen jo useasti käyttänyt takkia, ja äsken lähikauppaan pyörällä pyrähtäessäni tuntui hyvin kolealta ja melkein siltä, ettei käsineiden aika ole enää kaukana.

Omituista: en muista koskaan masentuneeni syksyn tulosta. Otan sen ilolla vastaan, sillä yleensä olen tässä vaiheessa kurkkuani myöten täynnä kuumuutta ja kirkkautta. Tykkään hautautua takkeihin ja huiveihin ja pimeyteen ja alkaa odottaa joulua. Nyt tuntuu kuitenkin erilaiselta, ainakin hetkellisesti. Äsken pyörän selässä kylmä hämärä sai minut synkeän lannistuneeksi. En muista koskaan reagoineeni syksyyn näin. Ihmeellistä.

Aloin miettiä. Yksi selitys ilmiölle on se, että olen tänä kesänä ensimmäistä kertaa ikinä vapaaehtoisesti ja ilolla pyöräillyt kaikkialle. (Lapsena ja nuorena pyöräily oli kauheaa, enkä aikuisena ollut ennen omistanut pyörää. Olen kuitenkin muuttunut aikuistuessani niin paljon sporttisemmaksi, että kesä meni kuin huomaamatta ilman bussien apua.) Kauppamatkalla koin ennakkoaavistuksen siitä, ettei matkustusmuoto jatku loputtomiin. Elämä vaikeutuu. Kävely on hidasta, bussimatkustus laiskaa ja tyhmää, kun asuu näin lähellä kaikkea. Pyöräily on nopeaa ja vapaata.

Tämähän on sinänsä hyvä uutinen! Nyt nimittäin osaan ehkä löytää jotain ilon aihetta siitäkin julmasta ajasta, jolloin lumet alkavat sulaa. Osaan ehkä odottaa kevättä ja kesää eri lailla kuin ennen. Optimistina katson asiaa mieluummin niin - enkä sentään usko, että syksy saa minua vallan masentumaan. (Jos jotenkin ihmeellisesti saisikin, viimeistään joulun lähestyminen onneksi piristää aivan varmasti.)