Ja lisää elokuvajuttuja... Tämä löytyi kirjastosta dvd:llä. En ollut koskaan nähnyt tätä musikaalia missään muodossa, joten halusin katsoa.

Pisteeni: + + + + (movielens), 8 (imdb)

Tämä hieno maailmansotien välisen Berliinin boheemielämän kuvaus ei ikävä kyllä kunnioita musikaalijuuriaan, mutta on muuten aivan mahtava.

Hyvää: Alla kuvaamaani järkyttävää epäkohtaa lukuunottamatta aivan kaikki tässä elokuvassa oli loistavaa: näyttelijät, hahmot, juoni, käsikirjoitus, ohjaus, kuvaus, kaikki. Pidin rennon boheemista ajankuvasta, ja aivan erityisesti pidin siitä, ettei asioita pureskeltu katsojalle läheskään valmiiksi. Tämä oli periaatteessa aivan todella hyvä elokuva ja olisi melkein ansainnut vitosen...

Huonoa: ...ellen periaatteen pakottamana olisi joutunut tiputtamaan pisteitä, koska lavamusikaalille on tehty hirvittäviä, pöyristyttäviä asioita elokuvaksi muutettaessa. Kaikki laulut, jotka hahmot olisivat esittäneet keskellä "oikeaa" elämäänsä - eli puhjeten lauluun tilanteissa, joissa tosimaailmassa kukaan ei puhkea lauluun - on poistettu. Ei edes siirretty, vaan poistettu. Jäljelle on jätetty vain ne, jotka musikaalissakin lauletaan yökerhon lavalla (eli hahmot niinku muka oikeesti esittävät ne, koska työskentelevät kabareessa).

Tällainen elokuva ei ole enää musikaali. Se on musiikkielokuva. Siinä esitetään musiikkia sen sijaan, että hahmot tilittäisivät laulamalla tunteitaan ja/tai edistäisivät juonta. (Tapaan rinnastaa aitojen musikaalien laulut Shakespearen yksinpuheluihin. Myös pitkät yksinpuhelut ovat täysin epärealistisia todelliseen maailmaan nähden, mutta kuka niitä lähtisi poistamaan, näytelmien sydäntä!!! Laulut ja yksinpuhelut ilmaisevat hahmoista asioita, jotka eivät välity realistisin keinoin. Niillä on kaikki oikeus olla olemassa.)

Olen pöyristynyt ja raivoissani. Joku Chicago oli tarpeeksi paha: laulut oli siirretty pois kohtausten todellisuudesta jonkinlaiseen surrealistiseen show-unimaailmaan. Miksi, miksi, miksi? Se pilaa musikaaliteatterin koko idean! Ainoa lohdutukseni tässä kaikessa on, että kukaan ei koskaan onnistu tekemään samaa Andrew Lloyd Webberin teoksille. Läpisävelletyssä teoksessa on nimittäin hieman paha erottaa toisistaan musiikkia ja "todellisuutta". (Mitä ihmeen "todellisuutta"? Musikaalin todellisuuteen kuuluu laulaminen!)

Kannattiko katsoa? Kyllä. Tekis melkein mieli nähdä uudelleenkin. Muut elementit olivat niin hyviä, että pystyn ohittamaan ja unohtamaan periaatteeliset epäkohdat. Leikin, että tämä on itsenäinen teos ja tällaiseksi tarkoitettu.