Tällä viikolla blogini muuttui julkisemmaksi. Minä kävin teatterissa, yritin lukea tenttiin ja pohdin, voinko yhä kirkkain silmin kutsua itseäni kirjallisuusfriikiksi.

Tämä nuori blogi on jälleen edennyt elinkaaressaan uuteen vaiheeseen. Ylläpitosivulla vuodatus.netin henkilökunta muistutti blogilistalle liittymisestä, en kuulunut, liityin. Sen jälkeen olen saanut huomattavasti lisää lukijoita ja kommentteja. Se on mukavaa, vaikka blogini ei varsinaisesti syntynytkään huomiohakuisista lähtökohdista. (Se syntyi ajatuksella "kehittelen joka tapauksessa kaikenlaisia ajatusrakennelmia, jotka voisi samalla vaivalla ikuistaa - minkä lisäksi olisi kätevää kertoa kuulumisia tutuille keskitetysti". Ja ensisijaisesti, koska kirjoittaminen on minulle luontainen tapa prosessoida maailmaa.)

Tällä viikolla uutta on siis se, että otan ensiaskeliani bloggauksen yhteisöllisemmässä maailmassa. Onpa jänskää.

Tapahtumien ja tekemisten puolella on ollut hiljaista. Teatterissa on käyty, mikä oli erittäin mukavaa, koska teatteri on aina hauskaa. Tampereen teatterikesän ulkopuolella olen lähinnä yrittänyt lukea tiistaiseen historian tenttiin. On edennyt nihkeästi. Huoh. Nytkin pitäisi olla lukemassa. Ai niin, ja sitä italialaista taas näin. Potee lievää kulttuurishokkia ja koti-ikävää. Muistan omat tunteeni Skotlannissa neljä vuotta sitten.

Olenko miettinyt mitään erityistä? Täyttelin sellaista kirjallisuusmeemiä, joka on kiertänyt blogeja viime aikoina. (En ole vielä julkaissut sitä, koska haluan miettiä oikeasti oikeat vastaukset joka kohtaan :) Sitä tehdessäni aloin pohtia kirjallisuusharrastukseni tämänhetkistä rappiotilaa. Bloggauskuukausien aikana en ole saanut kirjattua ylös vielä yhtään kaunokirjallista teosta - ja miten monta leffaa olenkaan samassa ajassa ehtinyt katsoa? Blogin perusteella minut olisi helppo luokitella leffafriikiksi. Itse kuitenkin olen aina pitänyt itseäni todellisena kirjallisuusfriikkinä lähtien niistä ajoista, kun 6-vuotiaana siirryin Viisikoista Sormusten herraan, Monte Criston kreiviin ja Agatha Christieen. Peruskoulussa luin kirjan päivässä, lähes joka päivä. (Olisko tuhatsivuiseen Tuulen viemään mennyt kolme päivää. Se painui mieleeni poikkeuksena.) Olin kirjahullu.

Nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin, luen edelleen kaunokirjallisuutta joka päivä (paitsi poikkeustilanteissa - vierailuilla, matkoilla, poissa oman elämän rutiineista - joissa omaa aikaa tai tilaa ei jää) enkä käy koskaan nukkumaan lukematta paria sivua (paitsi em. tilanteissa - tai niin humalassa, että teksti sumenee silmissä ;). Elämässäni on huutava aukko, jos minulla ei ole aina, aina kirjaa kesken. Mikä siis on muuttunut? Vastaus: määrä. Satojen sivujen päiväannos on kutistunut neljään sivuun sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Ei ihme, että yhteen kirjaan menee päivän sijasta pari kuukautta.

Päästyäni vastaukseen tunsin huojennusta. Intohimoni kirjallisuutta kohtaan ei ole kadonnut. En vain ole huoleton lapsi enää. Olen aikuinen, jolla on oma oikea elämä täynnä velvollisuuksia. En voi tulla koulusta kotiin ja lukea koko iltaa. Opiskelijalla ei juuri ole kesälomiakaan, joiden aikana monet työssäkävijät ahmaisevat vuoden kirjarästit. Leffan katsomiseen menee pari tuntia; totta kai niitä kertyy enemmän kuin kirjoja (koska pidän keskivertoa enemmän myös elokuvataiteesta). Olen edelleen intohimoinen kirjallisuudenrakastaja, ja sellaisena pysyn. Toivottavasti lukemiseen käytettävissä oleva aika lisääntyy myöhemmissä elämänvaiheissa.