Taisin minä parantua. Kuumetta enää hieman yli 37.

Sairaan hyvä musikaali, sairaan hienoja tulkintoja, minä itkin.

Musikaalista:

Les Miserables perustuu Victor Hugon romaaniin Kurjat. Leipää nääntyvälle lapselle varastanut Jean Valjean vapautuu tarinan alussa vankeudesta, ja teos kertoo hänen loppuelämänsä tarinan. Hyviä asioita voi tehdä vaikeimmissakin olosuhteissa.    

Tämä musikaali on käsittämättömän loistava. Se on läpisävelletty (puhuttuja vuorosanoja vain kourallinen) ja suorastaan tuhlailee sykähdyttäviä sävelkulkuja. Puoletkin tästä ikimuistoisten melodioiden määrästä kantaisi kokonaisen musikaalin! Kokonaisuus on täydellinen: sävelmät ovat samaan aikaan monimutkaisia, yllättäviä, kekseliäitä - ja erittäin tarttuvia, niin kuin musikaalissa kuuluu! Väliajalla alkoi naurattaa, kun vuorotellen kuuli joka toisen vastaantulijan viheltelevän/ hyräilevän One Day Morea (1. näytöksen klassista finaalia - sitä, jossa on miljoona melodiaa päällekkäin ja jota lukuisat teokset ovat sittemmin versioineet/parodioineet*) ja vuorotellen tajusi hyräilevänsä sitä itse.

Kaksi kiintoisaa asiaa, jotka opin käsiohjelmasta: (1) Lontoon Les Miserables ohitti päivälleen kaksi kuukautta sitten New Yorkin Catsin koko maailman pisimpään esitettynä musikaalina: 21 vuotta. (2) Les Miserables on olemassa Jesus Christ Superstarin ansiosta. Musiikkibisneksessä sanoittajana työskennellyt Alain Boublil näki JCS:n Broadwaylla 1972, rock-oopperan käsite mullisti hänen maailmansa ja hän meni seuraavan kerran nukkumaan vasta hahmoteltuaan ensimmäisen musikaalinsa päälinjat. 

Esityksestä:

Hyvää: Kokonaisuutena tämä oli yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Viimeisen numeron ajan istuin kuin transsissa ja kyyneleet valuivat pitkin kasvojani. (Myös Marjukka itki, vielä enemmän kuin minä. Einikin kuulemma melkein.) Taputin käteni kipeiksi ja kiljuin (kun en viheltää osaa). Tämä oli toinen koskaan näkemäni teatterikappale, jolle ekstaattinen yleisö taputti seisoen. Ensimmäinen oli Jesus Christ Superstar. 

Osa esiintyjistä oli ikimuistoisen loistavia. Heistä ylimpänä John Owen-Jones oli värisyttävän hyvä Jean Valjean. Menen tästä lähtien katsomaan häntä missä tahansa roolissa. Täydellinen tulkinta, täydellinen ääni, täydellinen, kylmiä väreitä aiheuttava musikaaliäänenkäyttö. Kolmesta naisroolista Fantine (Sophia Ragavelas) ja Eponine (Sabrina Aloueche) olivat täydellisiä. Miten kauniit äänet! Kyyneleni finaalissa saattoivat kohtauksen tunteellisuuden lisäksi johtua siitä, että juuri kolme edellä mainittua esiintyjää laulavat siinä kolmiäänisesti. Sanoinkuvaamattoman kaunista. 

Huonoa: En pitänyt Javertin (Hans Peter Janssens) oopperamaisesta laulutyylistä, mutta hän oli olemukseltaan ja eläytymiseltään niin uskottava, etten voi kokonaan haukkua. Cosettessa (Gina Beck) oli sama vika ja vähemmän uskottavuutta. Tiedän, että rooli on korkea, mutta korkeiden sävelten laulaminen oopperatyylillä musikaalissa on huijaamista! Mariuksena meillä oli joku understudyn (sanalle ei ole hyvää suomennosta, vai onko?) understudy, joten ei ihmekään, että romanttinen sankari jäi hyvin vaisuksi.  Kapinallinen Eljoras (Simon Bailey) sen sijaan oli muuten vain vaisu. Oli iso harmi, että molemmat nuoret mieshahmot olivat latteita, mutta onneksi naiset ja Valjean kompensoivat.

Lavastus ei ollut kovin kummoinen. Se oli oudon riisuttu, ja pyörivää lavaa pyöriteltiin usein aivan ilman syytäkin niin, että melkein päähän sattui. Barrikadit sentään olivat hienot.

Queen's Theatre... sijaitsee Shaftesbury Avenuella Theatrelandin sydämessä ja on yllättävän pieni. Johtuu kai iästä. Sinne on helppo löytää. Lippuja saa päivittäin Leicester Squaren TKTS-kojusta permannolle puoleen hintaan: £27.50=42€. Varasimme tuntia kojun aukeamisen jälkeen ja jouduimme riville Q, mikä oli hieman liian kaukana.  

Muutama linkki:

One Day More Youtubessa (ensin tulee toinen kappale, At the End of the Day).
Toinen One Day More Youtubessa. Mielestäni näistä kumpikaan ei ole yhtä hyvä kuin Lontoon nykyinen.

Myös Youtubesta: John Owen-Jones laulaa esityksen nyyhkyballadin Bring Him Home. Muuttuu varsinkin puolenvälin jälkeen äärettömän värisyttäväksi. 

Steve Balsamo on myös esittänyt samasta kappaleesta loistavan tulkinnan. Olisin linkittänyt, mutta joku on näköjään poistanut videon Youtubesta. (Owen-Jonesin tulkinta on voimallisempi, eikä ihme, koska hän on eläytynyt rooliin lavalla. Steve kuitenkin saa aivan ihmeellisellä tavalla korkeimmatkin sävelet kuulostamaan täydellisen vaivattomilta. Harmi, että Valjeanin rooli taitaisi kokonaisuutena olla hänelle liian matala.)

* Alaviite: Esim. South Park -elokuvan La Resistance. Koko South Park -leffan vastarintajuonikuvio on viittaus Les Miserablesiin. Kunnianosoitus, ei niinkään parodiontia: Les Miserables on Trey Parkerin lempimusikaali.