Edelleen musikaalina täydellinen 10+, mutta toteutus 6: kärsii uskottavuusongelmista, joista epätoivoisimpana hyppää silmille muovinen Jeesus. 

Tällä kertaa katsoin tämän Mirrin kanssa, koska hänkään ei ollut nähnyt. Mitähän uutta? Vanhat mielipiteeni vahvistuivat. Mirri oli kanssani yhtä mieltä siitä, että Glenn Carter on tautisen huono Jeesus. Se on niin sääli. Ylinäyttelevää imelää blondia ei voi ottaa vakavasti, ja kun Jeesusta ei voi ottaa vakavasti, niin siihenhän Jeesuksesta kertova musikaali melkein kaatuukin. Jerome Pradonin Juudas pelastaa olemuksensa sydäntäsärkevällä uskottavuudella sen, mitä pelastettavissa on, mutta Pradonilla on ikävä kyllä omat uskottavuusongelmansa toisaalla: se lauluääni, joka on heikko, niin heikko...

Tahdon oikeasti hyvän elokuvaversion tästä! Sellaisen, jota voi ylpeänä näyttää maallikoille luottaen siihen, että tästä he ymmärtävät, mistä oikein vouhkaan, tai sitten eivät tule ikinä ymmärtämään. No, taitaa olla turha toivo. Ellei ihmeitä tapahdu, seuraavaa versiota saa odottaa toiset 25 vuotta. Parhaassa tapauksessa. Pahimmassa ikuisesti.

Näytin Mirrille myös videopätkän, jossa paras Jeesus kaikista (vuoden 96 Lontoon juhlaproduktiosta), Steve Balsamo, laulaa Gethsemanen. En tiedä, osasiko hän täysin samastua fanaattiseen palvontaani (siihen pystyäkseen suoritus pitäisi kai kuunnella samassa salissa istuen, kananlihalla Balsamon maagisen äänen voimasta), mutta myönsi ainakin auliisti, että Balsamon uskottavuus Jeesuksena on hieman toista luokkaa kuin Carterin. Jess.