Katsoin leffassa. Oli vähän siinä ja siinä, viitsinkö, mutta historiallisuus ja Rufus Sewell saivat minut lähtemään. (Olen niin ennalta-arvattava...)

Pisteeni: + + + ½ (movielens), 6 (imdb) ==> lattea perusleffa, johon bonusta yllättävästä lopusta.

Vasta kalkkiviivoilla kiehtovaksi muuttuva historiallinen draama jättää lattean olon, vaikka toteutus on nätti.

Mistä on kyse? Itävaltalainen silmänkääntäjä tahtoo 1800-luvun lopulla pelastaa nuoruudenrakastettunsa suhteesta ilkeään prinssiin. Tarina ei ole läheskään niin dramaattinen kuin puitteet antavat ymmärtää.

Hyvää: Taikatemput olivat kauniita ja hienoja (vaikka niistä näkikin, että iso osa oli tehty tietokoneanimaatiolla). Elokuva oli tyylillä kuvattu. Näyttelijät tekivät parhaansa. Rufus Sewell on vetävä jopa maailman dorkimmissa viiksissä. Ja mikä tärkeintä: minua ei ole mikään elokuva aikoihin päässyt jymäyttämään näin totaalisesti! Olin jo aivan turtunut ja luovuttanut, ja sitten tulikin loppuyllätys, jota en ollut tajunnut edes arvailla! Koskahan niin on viimeksi käynyt? The Sixth Sense?

Ei olisi pitänyt sanoa tätä, koska kyllä jujun varmasti arvaa, jos osaa odottaa. Pilasin leffan muilta. Minä en ollut kuullut mitään mistään yllätyksestä, ja katsoin ihan naiivisti vaan. Siksi leffasta jäi viime metreillä hyvä fiilis.

Huonoa: Kokonaisuus oli ...lattea. Hengetön. En tempautunut mukaan. En hetkeksikään unohtanut katsovani elokuvaa. Mietin, mitä kello on ja tarkkailin, miten ihmiset näyttelevät ja millaisia ohjaus- ja kuvausratkaisuja on tehty. Outoa, että näin kiehtovasta aiheesta saadaan tehtyä tylsähkö leffa. (Kässärissä sinänsä ei ollut vikaa, se oli ihan toimivaa kamaa. Eikä näyttelijöissä. Eikä puitteissa. Ehkä ohjaus sitten oli hidastempoinen...emmätiiä. Jossain se vika oli!)

Lisäksi ärsytyskynnykseni kerta toisensa jälkeen ylittävä asia: kun tarina sijoitetaan maahan X, onko kaikkien pakko puhua englantia korostuksella X? Mitä järkeä siinä on? Seuraus on tunne siitä, ettei kukaan osaa puhua luontevasti oman maansa kieltä. Vaihtoehtoja on kolme: A) Tehkää leffa (Itävallan) saksaksi. B) Puhukaa geneeristä ei-minkään-maan-englantia á la Sormusten herra, ja yleisö saa leikkiä, että se on saksaa. C) Siirtäkää tarina englanninkieliseen maahan.

Tässä toteutuksessa olisin mieluummin nähnyt minkä tahansa yllä mainituista ratkaisuista kuin hassusti murrettua englantia, joka syö dialogin uskottavuutta. Jos leffa halutaan tehdä Hollywood-näyttelijöillä ja -budjetilla (mitä kannatan kyllä, koska jälki vaan on hienompaa), vaihtoehto A jää käytännössä pois. Mielestäni B eli geneerinen englanti toimii tällaisissa tilanteissa mainiosti ja olisin mielelläni nähnyt sitä tässä. Kulttuurisidonnaisuus (Itävallan perimysasiat) kenties tässä esti vaihtoehdon C toteuttamisen, ja muutenkin sitä tulee käyttää hyvin varoen. Mutta jos ainoa vaihtoehto oli D eli murrettu englanti, olisin katsellut tarinan mieluummin vaikka Australiaan siirrettynä! 

Muuta: Netissä on paljon keskustelua siitä, miten ne taikatemput oikein voi selittää ja pitäisikö voida selittää ja blaablaablaa. (Siis niinku leffan kontekstissa, 1800-luvulla. Totta kai ne oikeassa elämässä voi selittää.) Mielestäni toteutus oli hyvä juuri näin. Ohjaaja sanoo selvitelleensä tuon ajan hurjimmat oikeasti tehdyt temput ja nostaneensa kaikkea vielä yhden askelman ylöspäin, jotta kaikki pysyy mahdollisen ja mahdottoman rajamailla. Sitten yleisö saa päättää ihan itse. Mitä vikaa? Se, ettei yleisö nyt osaa päättää, vaan riitelee keskenään... Mutta minä olen tyytyväinen. 

Saitko, mitä odotit? Kyllä. Täsmälleen. Toivoin parempaa, mutta juuri samansuuntaisia mielipiteitä olin kuullut. Yllättävä loppu oli ainoa (onneksi positiivinen) yllätys.

Kannattiko katsoa? Samantekevää. Paremman puutteessa.