Tuossa yhtenä viikonloppuna tyttökaverini muistelivat kaiholla Sex and the Cityä ja ylistivät Desperate Housewivesia.

Ensiksi mainittu nimi aiheutti minussa välittömän kammotus-hytinä-ällötysreaktion. Jälkimmäinen toi mieleen vain, että Ozin Beecher on parhaillaan Wisteria Lanella vierailevana tähtenä (tai oli, onko ne jaksot jo loppuneet?). Tytöt siihen, että niinpä onkin - mutta hui, se Ozhan on KAMALA! (Tarkoittivat ilmeisesti, että se on liian ällöttävä katsottavaksi ennemmin kuin konkreettisesti huono. Tai emmätiä, en kysellyt tarkennusta.)  

Samalla viikolla satuin vielä lukemaan jotain blogia, jossa kaipailtiin Ally McBealia takaisin. Jälleen pelkkä nimi aiheutti ällötysreaktion, ja tajusin: minä katson vain miesten sarjoja. Miksi ihmeessä minä, tunteellinen ja naisellinen yksilö, inhoan aggressiivisesti naisten sarjoja?!?

Aloin miettiä. Edellä mainittuja, ennen kaikkea naisille suunnattuja sarjoja yhdistää se, että ne pyörivät ihmissuhteiden ympärillä. Vain ja ainoastaan. No, okei: Sex and the City suhteiden ja muodin, Desperate Housewives suhteiden ja epämääräisten salaisuuksien, Ally McBeal suhteiden ja absurdien oikeusjuttujen... Mutta suhteet ovat pääosassa - liian selkeässä pääosassa minulle. Sarjojen maailma on niin pieni, että henkeäni ahdistaa. Minun tekee mieli tarttua naisia hartioista, ravistella ja huutaa: "Miksi tuijotatte näin pieniä ongelmia? Miksi teette miehen löytämisestä ja säilyttämisestä maailmanne keskipisteen? Elämä on täynnä kaikkea mahdollista!!! Laajentakaa, hyvät naiset, perspektiiviänne!"

Miesten sarjat eivät pyöri ihmissuhteiden ympärillä. (Tarkoitan draamasarjoja luokassa Oz, Deadwood, Sopranos, The Wire... en kaksiulotteisia rikossarjoja, jotka ovatkin sitten aivan oma lukunsa.) Niissä suhteet ovat vain yksi osa ihmisen elämää. Hahmot painiskelevat tasapuolisesti työasioiden, sisäisten ongelmiensa ja ihmissuhdejuttujen kimpussa. Mielestäni tämä on samastuttavampaa, sympaattisempaa ja realistisempaa. Sellaisista hahmoista minä tunnistan itseni (tai palasia itsestäni siellä täällä) - naisten sarjojen epätoivoisesti kumppania jahtaavista neurootikoista en vähääkään. 

(Tietenkään kaikkia sarjoja ei voi mustavalkoisesti jakaa miehille ja naisille suunnattuihin. Six Feet Under on yksi mieleeni tulevista vaikeasti luokiteltavista...samoin ehkä Nip/Tuck ja vaikkapa vanha kunnon Queer as Folk. Sanoisin, että nämä vaikeasti luokiteltavat keskittyvät miesten sarjoja enemmän ihmissuhteisiin - mutteivät pelkään kumppanin etsintään. Ne ovat siis paremmassa tasapainossa kuin pakkomielteisesti yhtä asiaa tuijottavat naisten sarjat.)

Mystinen ilmiö. Olenko minä jotenkin outo nainen? Pitäisikö minunkin olla neuroottinen ja ajatella vain miehiä? Ovatko muut naiset sellaisia? Samastuvatko he pakkomielteisyyteen vai tykkäävätkö vain katsella sitä ja onnitella itseään, koska ovat fiksumpia? Raavin päätäni hämmentyneenä.