Eli miten hänestä tuli vastahakoinen musikaalitaiteilija.

Minäpä nyt kerron teille taustaa Steve Balsamosta. Hän ei nuorena tiennyt osaavansa laulaa. Hän tulee musikaalisesta perheestä, mutta seitsenvuotiaana hänet käännytettiin tylysti pois kuorosta kirjaimellisesti sanoilla "Et osaa laulaa", ja hän uskoi. Ei laulanut, opiskeli kuvataiteilijaksi. (Hän onkin suunnitellut esimerkiksi The Storysin fanipaidat ja levynkansia.)

Laulaminen ja laulunteko alkoi alle parikymppisenä mustasukkaisuudesta. Tyttöystävä tuntui nimittäin rakastavan erästä Jon Bon Jovia enemmän kuin Steveä, joka ajatteli: "Ei tuo nyt niin vaikuttavaa ole. Ei se voi olla kovin vaikeaa." Eikä tässä tapauksessa ollutkaan.

Alun jälkeen musiikki vei mukanaan ja oli päästävä ammattilaiseksi. Väylä löytyi työttömien nuorten taiteilijoiden työpajasta, jossa tehtiin versiota Jesus Christ Superstarista ja Steve laitettiin Jeesukseksi. (Jostain syystä harrastajaryhmät tekevät usein ko. musikaalia sen haastavuudesta huolimatta. Kai sen oikeudet ovat halvat/helposti saatavilla/se vetoaa nuoriin taiteilijoihin/jotain.) Hän havaitsi yllätyksekseen pitelevänsä yleisön sydämiä kämmenellään: kun hän laittoi tunteensa ja 3½ oktaavin äänensä täysillä peliin, ihmiset itkivät. "Hmm. Voisiko tässä ehkä olla jotain?" (Duh.)

Oli onnellinen sattuma, että pian Superstarista alettiin valmistella ensimmäistä West End -versiota vuosikymmeniin. Steve hakkasi koelauluissa parituhatta musikaaliammattilaista vailla kokemusta päärooleista ja ilman laulukoulutusta. Myös itse Andrew Lloyd Webber itki kuullessaan hänen versionsa Gethsemanesta, ja nuoruudesta ja kokemattomuudesta huolimatta rooli oli pakko antaa Stevelle. Hän näytteli Jeesusta yli 400 kertaa ja voitti roolistaan West Endin arvostetuimmat tulokaspalkinnot. Hänen nimensä mainitaan ikimuistoisimmista Jeesuksista puhuttaessa, ja Andrew Lloyd Webberin yhtiön virallisilla sivuilla on edelleen, kymmenen vuoden jälkeen, esillä juuri hänen Gethsemanensa. (Samoin muuten on Alice Cooperin King Herod's Song :D Se onkin mielestäni paras!)

On vähemmän onnellista - ainakin minun mielestäni - että musikaaliteatteri ei koskaan ollut Steven päämäärä. Se oli nimenomaan väylä ammattimuusikon uralle. Suunnitelma onnistui: hänelle tarjottiin levytyssopimusta, jonka hän otti vastaan tarttumatta joka puolelta sadelleisiin musikaalitilaisuuksiin. Levy ei koskaan oikein menestynyt, johtuen varmaankin musiikin keskitien poikabänditylsyydestä. Steve "vapautettiin" sopimuksestaan muutaman vuoden jälkeen. Sen jälkeen hän on tehnyt satunnaisia musikaalijuttuja, mutta pääasiassa keskittynyt bändiprojekteihinsa The Storysiin ja ChimpanA:han. Musikaaliprojekteista tulee poikkeuksetta suitsutusta maasta taivaisiin, muusta musiikista ei niinkään, mistä huolimatta hän ei tunnu ymmärtävän, millä alalla hänellä olisi eniten annettavaa.

Kai ihmisen pitää tehdä, mitä sydämessään haluaa. Minulle seuraava on kuitenkin käsittämätön yhtälö: miten Steve voi eläytyä musikaaliteatteriin niin sydäntäsärkevän kauniisti (ja aidosti - Gethsemane ei ole ainoa laulu, jota esittäessään hän säännönmukaisesti itkee) ja silti olla arvostamatta sitä? Pystyn kuvittelemaan, että ihminen (a) ei tajua musikaaliteatterin jujua, pitää sitä tyhmänä eikä osaa eläytyä,(b) tajuaa jujun, eläytyy ja rakastaa musikaaleja. Steve ilmeisesti tajuaa jujun, eläytyy syvästi, eikä silti rakasta alaa. Minulle se on paradoksi. Heh.