Olen kuluneena vuonna nähnyt tosi vähän unia, jotka olisin muistanut hetkeä kauempaa tai joissa olisi esiintynyt tuttuja (yleensä uneni tuppaavat olemaan kuin seikkailuelokuvia, viihdettä yön ajaksi). Viime yönä kuitenkin näin aika hauskan: Asuin vielä Glasgow'ssa. Mukana olivat myös Mirri ja Martta (kaikista maailman ihmisistä juuri Martta). Kävelimme Glasgow'n yliopiston alueella, joka on oikeastikin tosi hieno. Unessa se kuitenkin oli aivan mielikuvituksellinen satulinnoitus valtavine, korkeine torneineen ja massiivisine vanhoine rakennuksineen. Tytöt kysyivät minulta, missä haluaisin vielä käydä, kun kerran olen pian palaamassa Suomeen. Sanoin, että tuolla ullakolla en ole vielä käynyt.

Martalla oli lastenvaunut (lapsia ei tosin näkynyt), joten hän jäi pihalle odottamaan. Minä ja Mirri kiersimme rakennuksen kaartuvaa seinää kapealla ulokkeella, kunnes tulimme kirjaston ovelle. Sisään mentyämme löysimme seinän vierestä maailman kapeimmat ja notkuvimmat tikapuut. Unessa tuntui järkeenkäyvältä, että kymmenien kerrosten korkeuteen katonrajaan johtavat tikapuut kannattaa rakentaa juuri kapeista, joustavista, bambumaisista ruo'oista, koska ne eivät ainakaan katkea... Kiipesimme notkuvia tikkaita tosi, tosi ylös - varmaan kymmeniä kerroksia - pölyiseen katonrajaan. Se oli vähän pelottavaa, mutta enimmäkseen hauskaa. Tulimme alas ja päätimme mennä kaikki kahville.

Mitä tämä merkitsee? Että minulla olisi Glasgow'sta vielä jotain löydettävää? No, onneksi olen menossa käymään siellä vajaan kuukauden päästä :D

Tältä yliopisto näyttää oikeasti. Minusta se on ihana, enkä kolmessakaan vuodessa turtunut pihan poikki kävelemiseen kellojen kumahdellessa. Tunsin aina olevani elokuvassa.