Kv-tutorina pääsin puhumaan kieliä. Kotiseutumatkalaisena pohdin evakkoretkiä ja menetetyn maailman traumaa.

Olen kuluneena vuonna Suomeen paluuni jälkeen ikävöinyt suuresti englannin ja muiden vieraiden kielten puhumista (toki käännän koko ajan, mutta ei se ole sama asia), ja siksi ilmoittauduin keväällä kv-tutoriksi Tampereen yliopistoon saapuville ulkomaalaisille. Yleensä ottaen vihaan järjestötoimintaa, mutta kielten puhuminen ja ulkomaalaisten tapaaminen houkutteli niin, että päätin ryhtyä tähän. Nyt tiistaina maahan saapui italialainen poika nimeltä Daniel, ja kierrätin häntä puolitoista päivää ympäriinsä järjestelemässä asioitaan. Oli hirveän hauska puhua taas englantia ja italiaa. Huomasin osaavani puhua italiaakin tosi sujuvasti, vaikka pelkäsin unohtaneeni kaiken. Englanti nyt tietenkin on helppoa. (Englantilaista filologiaa opiskeleva Daniel oli aivan ymmällään siitä, miten kukaan ulkomaalainen voi puhua englantia niin hyvin, ettei erota syntyperäisestä :D No, kyllä voi.)

Torstaina jouduin hylkäämään italialaisen oman onnensa nojaan, sillä lähdin Kotkaan (missä leikin ja lauloin Marjukan kanssa ja käytiin leffassa katsomassa Superman Returns). Varhain perjantaiaamuna minulla ja äidillä oli nimittäin lähtö Viipuriin (vain meillä, koska Marjukalla oli töitä ja Eini ja iskä olivat jo joku vuosi sitten käyneet vastaavalla matkalla).

Mitä vielä matkasta? Isäni äiti on siis kotoisin Karjalasta - Hovinmaalta, 10 km Viipurista - ja joutui 15-vuotiaana lähtemään evakkoon. Hän on 77-vuotias teräsmummo, joka edelleen organisoi kotiseutumatkoja bussiryhmille joka kesä. En ollut vielä koskaan ollut mukana, joten halusin lähteä, kun mummo näitä vielä jaksaa järjestää. Olin kyllä kuullut Karjalasta ja evakkoretkestä koko ikäni melkein kyllästymiseen asti, mutta nyt halusin oikeasti ja ajatuksella nähdä kaiken. Se oli kiinnostavaa. Olin pelännyt pahinta, mutta erittäin puhelias isoäitini ei edes kertonut juttujaan loputtomasti, kai siksi, että ryhmä oli iso ja hänellä oli paljon ajateltavaa. Olisin oikeastaan halunnut kuulla enemmän henkilökohtaisia muistoja.

Koskettavaa oli konkreettisesti nähdä viipurilainen kukkakauppa, jossa mummo työskenteli 14-vuotiaana, ja kuvitella häntä kulkemassa sinne joka aamu Hovinmaan junaseisakkeelta, jolla myös kävimme. Tiet täyttäneiden sotilasmassojen ja pommituksissa tuhoutuneesta rakennuksesta kellariin siirtyneen kyläkaupan kuvitteleminen oli hurjaa. Mukanamme oli vanha nainen, joka oli tyttönä työskennellyt kyseisessä kellarikaupassa. Vähemmän nautin ihmisten kotitalojen kivijalkojen etsimisestä heinikosta. Se ei ikävä kyllä anna paljoa kenellekään, joka ei ole nähnyt maisema 40-luvun asussaan ja osaa kuvitella kadodettua kotia paikalleen.

Kaiken kaikkiaan tuli haikea olo. On sääli, että Suomi menetti toisen vanhoista suurista kaupungeistaan. Viipuri kuuluisi moraalisesti yhä Suomelle, niin pitkä historia sillä on. Palauttamisen mahdollisuus on kuitenkin varmasti ohitettu jo kauan sitten. Viipuri ja koko Karjala on muuttunut neuvostovallan aikana valtavasti: betonitalot täyttävät maiseman ja vanhat rakennukset rapistuvat. Jos nyt haluaisimme Karjalan takaisin, ottaisimmeko kaupan päälle massoittain köyhiä venäläisiä vai ajaisimmeko uuden sukupolven ihmisiä evakkoon? Kumpikin vaihtoehto tuntuu järjettömältä, joten Karjala lienee menetetty.

Menetetyn maailman trauma on teema, joka on kiehtonut minua kauan. Siksi eläydyin suurella kiinnostuksella evakkojen tunnelmiin. Niin koskettavaa kuin se olikin, on sanottava, että vielä enemmän säälin esimerkiksi Venäjän vallankumouksessa maansa ja kansalaisuutensa menettäneitä aateliston ja älymystön edustajia. He menettivät aivankaiken ja päätyivät juurettomiksi ei-kenenkään-maan kansalaisiksi loppuelämäkseen. Evakot saivat pitää kotimaansa ja kulttuurinsa, juurensa, mikä on valtavasti. He joutuivat muuttamaan oman maansa sisällä eikä paluuta kotiseudulle ollut, siinä kaikki. En väitä sitä helpoksi tieksi - kaikkea muuta. Evakoiden traumat ovat täysin ymmärrettäviä. Mutta vieläkin kovempia kohtaloita on olemassa.