Kv-tutorina pääsin puhumaan kieliä. Kotiseutumatkalaisena pohdin evakkoretkiä ja menetetyn maailman traumaa.
Olen kuluneena vuonna Suomeen paluuni jälkeen ikävöinyt suuresti
englannin ja muiden vieraiden kielten puhumista (toki käännän koko
ajan, mutta ei se ole sama asia), ja siksi ilmoittauduin keväällä
kv-tutoriksi Tampereen yliopistoon saapuville ulkomaalaisille. Yleensä
ottaen vihaan
järjestötoimintaa, mutta kielten puhuminen ja ulkomaalaisten tapaaminen
houkutteli niin, että päätin ryhtyä tähän. Nyt tiistaina maahan saapui
italialainen poika nimeltä Daniel, ja kierrätin häntä puolitoista
päivää ympäriinsä järjestelemässä asioitaan. Oli hirveän
hauska puhua taas englantia ja italiaa. Huomasin osaavani puhua
italiaakin tosi sujuvasti, vaikka pelkäsin unohtaneeni kaiken. Englanti
nyt tietenkin on helppoa. (Englantilaista filologiaa opiskeleva Daniel
oli aivan ymmällään siitä, miten kukaan ulkomaalainen voi puhua englantia niin hyvin, ettei erota syntyperäisestä :D No, kyllä voi.)
Torstaina jouduin hylkäämään italialaisen oman onnensa nojaan, sillä
lähdin Kotkaan (missä leikin ja lauloin Marjukan kanssa ja käytiin
leffassa katsomassa Superman Returns). Varhain perjantaiaamuna minulla
ja äidillä oli nimittäin lähtö Viipuriin (vain meillä, koska Marjukalla
oli töitä ja Eini ja iskä olivat jo joku vuosi sitten käyneet
vastaavalla matkalla).
Mitä vielä matkasta? Isäni äiti on siis kotoisin Karjalasta -
Hovinmaalta, 10 km Viipurista - ja joutui 15-vuotiaana lähtemään
evakkoon. Hän on 77-vuotias teräsmummo, joka edelleen organisoi
kotiseutumatkoja bussiryhmille joka kesä. En ollut vielä koskaan ollut
mukana, joten halusin lähteä, kun mummo näitä vielä jaksaa järjestää.
Olin kyllä kuullut Karjalasta ja evakkoretkestä koko ikäni melkein
kyllästymiseen asti, mutta nyt halusin oikeasti ja ajatuksella nähdä
kaiken. Se oli kiinnostavaa. Olin pelännyt pahinta, mutta erittäin
puhelias isoäitini ei edes kertonut juttujaan loputtomasti, kai siksi,
että ryhmä oli iso ja hänellä oli paljon ajateltavaa. Olisin oikeastaan
halunnut kuulla enemmän henkilökohtaisia muistoja.
Koskettavaa oli konkreettisesti nähdä viipurilainen kukkakauppa, jossa
mummo työskenteli 14-vuotiaana, ja kuvitella häntä kulkemassa sinne
joka aamu Hovinmaan junaseisakkeelta, jolla myös kävimme. Tiet täyttäneiden
sotilasmassojen ja pommituksissa tuhoutuneesta rakennuksesta kellariin
siirtyneen kyläkaupan kuvitteleminen oli hurjaa. Mukanamme oli vanha
nainen, joka oli tyttönä työskennellyt kyseisessä kellarikaupassa.
Vähemmän nautin ihmisten kotitalojen kivijalkojen etsimisestä
heinikosta. Se ei ikävä kyllä anna paljoa kenellekään, joka ei ole
nähnyt maisema 40-luvun asussaan ja osaa kuvitella kadodettua kotia
paikalleen.
Kaiken kaikkiaan tuli haikea olo. On sääli, että Suomi
menetti toisen vanhoista suurista kaupungeistaan. Viipuri kuuluisi
moraalisesti yhä Suomelle, niin pitkä historia sillä on. Palauttamisen
mahdollisuus on kuitenkin varmasti ohitettu jo kauan sitten. Viipuri ja
koko Karjala on muuttunut neuvostovallan aikana valtavasti: betonitalot
täyttävät maiseman ja vanhat rakennukset rapistuvat. Jos nyt
haluaisimme Karjalan takaisin, ottaisimmeko kaupan päälle massoittain
köyhiä venäläisiä vai ajaisimmeko uuden sukupolven ihmisiä evakkoon?
Kumpikin vaihtoehto tuntuu järjettömältä, joten Karjala lienee
menetetty.
Menetetyn maailman trauma on teema, joka on kiehtonut minua kauan.
Siksi eläydyin suurella kiinnostuksella evakkojen tunnelmiin. Niin
koskettavaa kuin se olikin, on sanottava, että vielä enemmän säälin
esimerkiksi Venäjän vallankumouksessa maansa ja kansalaisuutensa
menettäneitä aateliston ja älymystön edustajia. He menettivät aivankaiken
ja päätyivät juurettomiksi ei-kenenkään-maan kansalaisiksi
loppuelämäkseen. Evakot saivat pitää kotimaansa ja kulttuurinsa,
juurensa, mikä on valtavasti. He joutuivat muuttamaan oman maansa
sisällä eikä paluuta kotiseudulle ollut, siinä kaikki. En väitä sitä
helpoksi tieksi - kaikkea muuta. Evakoiden traumat ovat täysin
ymmärrettäviä. Mutta vieläkin
kovempia kohtaloita on olemassa.
maanantai, 7. elokuu 2006
Kommentit