Taas näitä elokuvarästejä. Ei montaa jäljellä! Tämä oli jäänyt rästiin siksi, että tiesin kirjoitettavaa riittävän ja uuvuin lähtöviivalle...

Omistan tämän. Katsottiin kesällä Mirjamin kanssa, koska hän ei ollut (ehkä, kunnolla, kokonaan) nähnyt. Minä sen sijaan olen nähnyt tämän elokuvan useammin kuin mitään muuta. Kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Lapsena katsoin tätä aina, kun olin sairauden vuoksi poissa koulusta. Päivä meni hirveän nopeasti, koska tämän parissa vierähtää nelisen tuntia. Yhä vieläkin minulle tulee pari-kolme kertaa vuodessa aivan pakottava tarve nähdä Tuulen viemää. Osaan tietenkin kaiken ulkoa, mutta se ei tee katselusta tylsää. Päinvastoin: odotan innolla kaikkea ihanaa, jonka tiedän vielä olevan tulossa.

Pisteeni: + + + + + (movielens), 10 (imdb)

On toki harmi, että kirjasta elokuvaa tehtäessä joudutaan aina karsimaan, mutta tämä klassikkojen klassikko on silti aina yhtä ihana.

Hyvää: Rakastan tietenkin melkein kaikkea. Scarlett on hyvä antisankaritar, samaan aikaan ärsyttävä ja ihailtava. Ashley on surusilmäinen ja syvällinen. Melanie on ihanan söötti ja sokerinen. Ja ihana, ihana Rhett Butler oli ensimmäinen ihastukseni koskaan. Tänä päivänä hänen ulkonäkönsä ei näyttäydy silmissäni aivan yhtä hurmaavana kuin lapsuudessa, mutta henkisesti taidan edelleen etsiä juuri hänenlaistaan miestä. Vahvatahtoista pahis-hyvis-maailmanmies-unelmarakastajaa, joka kantaa portaita ylös, on hurmaavan ironinen ja itsevarma eikä todellakaan anna määräillä itseään - mutta samalla palvoo maata naisensa jalkojen alla, rakastaa lapsia enemmän kuin elämää, lukee kanssaihmisten syvimpiä tunteita kuin avointa kirjaa, ja kun jokin on oikeasti tärkeää, ymmärtää millisekunnissa ottaa asian tosissaan ja olla apuna ja tukena. Heh. Sellaisia kun olisikin oikeasti olemassa :D Ei ihme, että olen sinkku.

Miksi pidän tästä niin paljon? Yksi avain on ehkä tarinan eeppisyydessä. Pidän siitä tunteesta, että henkilöiden kanssa tehdään valtavan pitkä ja monivaiheinen matka; että paljon on takana ja silti paljon vielä näkemättä. Tärkein syy rakkauteeni lienee kuitenkin aina ja ikuisesti Scarlettin ja Rhettin (ja Ashleyn) tarina. Se ihastuttaa ja kiehtoo minua. Tietääkö ihminen aina, mitä haluaa? Mistä tietää, haluaako itselleen oikeita asioita? Samastun Scarlettiin. Tarina on minusta hämmästyttävän, harvinaisen moniulotteinen ja -vivahteinen.   

Huonoa: Elokuva on minulle niin tuttu niin pienestä pitäen, etten osaa arvioida sitä samalla tavalla kuin uusia tuttavuuksia. Olen jäävi pohdiskelemaan juonenkäänteiden sujuvuutta, koska aivojeni mielestä "tämä nyt vain menee näin". Yhdestä kohdasta en tosin ole ikinä pitänyt. Miksi Rhett jättää Scarlettin Taraan vievälle tielle liittyäkseen armeijaan viime hetkellä? Eikö se tajua, että tytön auttaminen vaikeiden aikojen yli, rinta rinnan työskenteleminen, olisi paras mahdollinen tilaisuus voittaa tämän sydän? Ainoa järkevä selitys kai on, että mies viime hetkellä alkaa aidosti tuntea syyllisyyttä epäisänmaallisuudestaan...mutta pöh. Se hölmö mielipide verottaa hänen täydellisyyden sädekehäänsä silmissäni, joten en tahtoisi ajatella niinkään. No, tuo on kuitenkin ainoa valituksen aiheeni juonessa. Eikä periaatteessa edes kuulu elokuvan huonojen juttujen listalle, koska elokuvahan noudattaa kirjan juonta.

Tästä pääsemmekin toiseen tavallaan-huonoa-muttei-kuitenkaan -juttuun: on sääli, että kirjasta on jouduttu jättämään hirveän paljon pois. Elokuva on mammuttikestostaan huolimatta pelkkä pikakelaus ja pintaraapaisu. Pikakelausta ei olisi yliluonnollisilla voimillakaan ollut mahdollista tehdä paremmin, mutta silti on harmi, että paljon on jouduttu jättämään sivuun. Kokonaisia sivujuonia ja kokonaisia henkilöitä on poistettu, toiset kutistettu minimiin.

Samoin on harmi, ettei elokuva tavoita kirjan intensiivisyyttä. Kirjassa vastoinkäymiset tuntuvat raskaammilta, sota painajaismaisemmalta, nälkää nähdessä oikeasti laihdutaan luurangoiksi ja synnytyksissä on hengenlähtö lähellä. Elokuva tekee kaikesta ehkä-vähän-kamalaa, mutta terävin kärki on poissa. Jos elokuva olisi tehty nykyaikana, intensiivisyyttä olisi kenties jonkin verran enemmän, mutta vajaaksi se jäisi silti. 

Vielä neljäskin asia akselilla elokuva-vastaan-kirja. Kertojaton elokuva ei voi esittää hahmojen ajatuksia muuten kuin ääneen puhuttuina. Tästä johtuen elokuvan henkilöiden (lähinnä Scarlettin) vuorosanoista huomattavan suuri osa muodostuu avainajatuksista, joita ei romaanissa koskaan lausuta ääneen. Muutos on väistämätön eikä sinänsä häiritse kauheasti, mutta ääneen julistaminen tekee ajatuksista yksioikoisempia - itsestään selvemmän tuntuisia - ja muuttaa hahmoja. Scarlettista tulee toisaalta suoraviivaisemman ja vähemmän manipuloivan oloinen, toisaalta myös vähemmän syvällinen. (Joskus se, ettei elokuvan hahmojen ajatuksia näe, on kuitenkin selkeämmin kokonaisuudesta pois. Esimerkiksi se, että Scarlett elokuvan lopussa sanoo totta kai pitävänsä Melaniesta, voi tulla yllätyksenä katsojalle. Kirjassa kuitenkin näemme selvästi hänen ajatustensa muuttuvan ja kunnioituksen kasvavan. Vaikkapa kohtauksessa, jossa Scarlett ampuu Taraan tunkeutuneen sotilaskarkurin ja näkee sitten sairaan Melanien portailla miekan kanssa: Scarlett ymmärtää, että myös Melanie oli valmis tappamaan, eivätkä he sittenkään ole niin kovin erilaisia.)  

On pitkästi sanottu. Lopetan. Enköhän katso tämän toistekin (ehkä); voin sitten analysoida lisää.

Kannattiko katsoa: Aina, aina, aina uudestaan. Kyllä kaikkien kannattaa tämä kerran katsoa.