En ihan oikeasti pääse yli siitä, miten hyvä sarja tämä on. Tiesin, että se on hyvä. Muistin, että se on hyvä. Mutta näin hyvä. Voi että.

Odotan joka viikko seuraavaa maanantaita. Jo viikonloppuna jännitys alkaa kerääntyä ja ilahdun aina muistaessani, että maanantai on pian.

Nyt tulee kenties maailman epätodennäköisin vertaus. Oz muistuttaa minua Forsytein tarusta. (Blogini tv-sarjasivulta löytyy linkit kirjoituksiin ko. sarjasta.) Molemmissa on samaa karua, kylmää, pessimismiltä vaikuttavaa vähäeleisyyttä, jonka yllättävät lämmön pilkahdukset koskettavat sydäntä taustan niukkuudesta erottuessaan. Sellaista taustaa vasten pienikin lämpö loistaa ja vaikuttaa. Karu vankilamaailma ei voisi olla paljoakaan kauempana 1900-luvun vaihteen pikkusievästä todellisuudesta, mutta silti tunnelmissa on jotakin samaa. Mene ja tiedä. 

Tämän viikon jaksossa itkin. En voinut sille mitään. Jakso olikin poikkeuksellisen dramaattinen. Kuolemantuomiosta. Itku kuitenkin alkoi jo ennen teloitusosuutta, kun puhuttiin vielä ihan muista asioista. Vanki oli oppinut rakastamaan vauvaansa. Siitä se sitten lähti, ja kuolemantuomioasioihin päästäessä itkin jo hallitsemattomasti. Voi näitä tunne-elämyksiä.

Olen miettinyt, miksi kidutan itseäni viikoittaisella odotuksella, kun sarjan voisi ostaakin. Mutta jotenkin dvd:t eivät olisi sama asia. Kun tämä nyt kerran tulee telkkarista, pitää aina odottaa se viikko ja antaa jännityksen kasvaa. Odotus on maagista. Joulustahan se tiedetään.

Kun vielä tiedän, mitä myöhemmin on tulossa, voin odottaa tulevia kausiakin jo nyt. (Tuntuisikohan tämä merkittävästikin erilaiselta, jos en tietäisi jotain joidenkin hahmojen tulevista vaiheista? Ei ehkä merkittävästi. En usko. Mutta luulen, että ennakkotieto syventää kokemusta, koska tietoni hahmoista on syvempi. Hyvä niin.)