Nyt on pakko kirjoittaa pitkästä aikaa unista, sillä viime yönä näin parin vuoden tauon jälkeen oikean painajaisen. (Tämä saa minut uskomaan, että liian raskaalla ruoalla liian myöhään illalla on oikea yhteys levottomaan uneen. Kun painajainen viimeksi tuli, sekin tapahtui iltaherkuttelun jälkeen, ja silloin aloin miettiä mahdollista yhteyttä. Kiitti vaan pekaanipähkinäpiiraasta, Mirjam :) 

Minun painajaiseni ovat aika pahoja. Herättyäni sydän hakkaa, en saa henkeä, enkä voi nukahtaa uudelleen ainakaan lähimpään tuntiin. Kyllä kiroilin, kun tällä kertaa painajainen herätti minut jo alle kahden tunnin unen jälkeen ja väsytti niin paljon, että päätä särki eivätkä silmät pysyneet auki, mutten silti voinut sulkea silmiä joutumatta paniikin valtaan.

Se on niin outo tunne. Sitä tietää, mikä on totta ja mikä ei - teoriassa. Silti samaan aikaan on fyysisesti mahdoton olla painamatta selkää seinää vasten ja vilkuilematta paniikissa ympärilleen. Tuntuu realistiselta vaihtoehdolta, että todellisuuden kudos on päässyt repeämään ja painajaisen olennot voivat hyökätä päälleni, jos suljen silmäni edes räpytelläkseni. Mietin aina, että tällaista olisi tulla hulluksi. Tietää, mikä on totta, mutta tunnereaktiot eivät vastaa tietoa. Valojen päälle laittaminen auttaa vähän. Kirjan lukeminen auttaa vähän. Mikään ei kuitenkaan auta tarpeeksi. Pahimman painajaisen jälkeen (joskus lukiossa) todellisuus ei palautunut todelliseksi edes aamun valossa, bussissa, ihmisten keskellä, vaan minua itketti ja vapisutti koko päivän. Yleensä aamun tulo kuitenkin auttaa. Niin nytkin: olo on jo aivan normaali. Uskalsin jopa yrittää nukumista uudelleen vain noin tunnin valvomisen jälkeen, kunhan jätin valot päälle.

Äiti onneksi iskosti päähäni jo lapsena, että tämä tällainen on merkki suuresta luovuudesta ja eläytymiskyvystä. Siksi pystyn löytämään sekavasta tunnetilasta edes jotain positiivista. (Ihan kuin tarvitsisin lisää merkkejä eläytymiskyvystä! Eikö hallitsematon itkeminen pienimmästäkin asiasta riitä? :D)

Itse painajaisesta en harvinaisesti muista paljoakaan. Se oli jonkinlaisia sekavia, toistuvia syklejä...ei, en muista. Muistan vain asian, joka lopulta sai minut kavahtamaan hereille: parvisänkyni laidan raosta minua tuijottivat kalpeat miehen kasvot. Tyypillistä. Lähes aina painajaiseni kulminoituvat pelottaviin, minua lähestyviin kasvoihin ja/tai silmiin. 

Seuraavaan painajaiseen on tod.näk. aikaa vähintään 6kk, toivottavasti vuosia. En ole koskaan kärsinyt näistä useammin kuin pari kertaa vuodessa. Onneksi. Säännöllisesti psyyke tuskin kestäisi tällaista.